Itselläni on aivan epätodellinen fiilis. Koko ajatus ittestäni seisomassa rivissä inttikuteet niskassa, kuuntelemassa jotain älytöntä meuhkaamista on täysin epätodellinen. Yhtä epätodellinen kuin se, että näin äsken Ramin lyhyissä hiuksissa
Fiilis on myös vähän surullinen. Kuulin äsken (vasta kotiutuneen) mesekaverin inttibiisin. Kohdassa missä oli jäljitelty inttipellejen meuhkaamista "Muutama sananen aamupäivän ohjelmasta plapla" sai mut näkemään sieluni silmin tulevaisuuteen. Alko itkettämään. 
Vastahan lukio alko ja nyt pitäis mennä armeijaan ryömimään. Olihan se sillon pienenä hienoa ajatella, että isona pääsee leikkimään sotaa ja vielä ihan oikeilla aseilla, mutta nyt vanhempana kun se on todellisuutta, on alkanu miettimään sen järjellisyyttä eikä se tunnu enää niin mielekkäältä. No, ei auta itku markkinoilla.Toisaalta oon yllättyny, että tunnen tässä myös jotain positiivistakin. En vaan oikeen osaa pukea sitä sanoiksi, kun en tiedä mitä se on. Ehkä se on joku illuusio, että saa ottaa "lomaa kaikesta" ja ajatella asioita itsekseen. Vähän kyllä luulen, että siellä ei tuu ajateltua tai rauhouttua pätkän vertaa. Tätä mä myös pelkään. Entä jos mä en enää sen jälkeen tiedä, kuka mä olen? Mutta kun sinne nyt jokatapauksessa on pakko mennä niin pakkohan se on yrittää ottaa kokemuksen kannalta.
Jos en ehdi tähän enää mitään kommentoida ennen lähtöä niin hymyillään (tai itketään) kun tavataan. Monihan meistä tuleekin samaan varuskuntaan.
Mutta jottei kukaan pääse sanomaan, että mä olisin muka pyörtäny puheeni, mä en edelleenkään kannata mitään armeijaa tai yleistä asevelvollisuutta. Ei kenelläkään oo oikeutta riistää toisten vapautta. Eikä millään maalla oo oikeutta pakottaa kansalaisiaan sotimaan.
Toisaalta se on myös osittain hyvä puoli.
) päivystäjäks (ei olis kyllä yhtään huonompi nakki. Menisin vapaaehtosesti ellei siihen liittyis pois potkimisen häpeää) ja oon vielä kotiutuessaniki laivakokki, niin pidän kyllä itteäni aikamoisena selviytyjänä. Sillohan mä olisin ihan oikeesti laivakokki.
Heti maanantaina sekoilua ruokalistojen kanssa, upinniemen mukesta sai ihan mitä sattu (seuraa siinä sitte muken listaa rrkle!!), oman ja kuskien sähläyksen takia alus pääs lähtemään vasta varmaan joku kaks tuntia myöhässä, hirvee häslinki stressi. aaargh... Koko viikon odotin, että joku sanois jotain, mikä antais mulle syyn saada hervottoman raivokohtauksen ja paiskaamaan kattilat ikkunasta läpi, repimään keittiön kaikki kaapit alas ja sytyttämään rasvapalolla koko mestan palamaan jne... No, onneks yksin kokkailut on mun osalta ainaki nyt vähän aikaa taas ohi. Menisin mielummin Kiikakalaan viikoks, ku viikoks yksin kokkaamaan. Sinänsä lohdutonta, että sitä varmaan pn vielä edessä 
