Paras kirja? (kirjallisuus)

[Norsula]

Mikä on mielestäsi kaikkein paras (lukemasi) kirja?

Sain idean kyselyyn törmättyäni tähän uutiseen

Messuyleisö valitsi Sinuhen parhaaksi kirjaksi

25.10.2009 13:24
A A
Helsingin Sanomat

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen on kaikkien aikojen paras kirja, ainakin Kirjamessuilla käyneen yleisön mielestä.

990 messuvierasta osallistui BTJ-kustannuksen messuosastollaan järjestämään äänestykseen. Jokainen messuvieras sai äänestää torstaista lauantaihin yhtä kirjaa kaikkien aikojen parhaaksi – kaunoa tai tietoa, kotimaista tai ulkomaista.

Sinuhe egyptiläinen sai noin kymmenesosan äänistä.

Toiseksi tuli niukasti Raamattu. Kolmanneksi pääsi jo vähän isommalla äänierolla J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta.

Hiukan ihmetyttää tuo Raamatun toiseksi sijoittuminen Johtuisikohan siitä, että messuilla näytti olevan jonkun verran myös kristillistä kirjallisuutta markkinoivia kojuja.

En nyt ihan heti keksi, mikähän se paras olisi. Tuo Sinuhe on toistaiseksi puolessa välissä ja voi olla että siitä tulee hyvinkin se paras lukemani kirja. Raamattua en ole lukenut puoliakaan ja Taru Sormusten Herrasta en jaksanut lukea aikoinaan kuin ehkä 10 sivua. Parhaat fiilikset on varmaan tullut Alister McGrathin apologetiikka (en osannut taivuttaa sanaa ) teoksista. Fiktiossa viimeaikoina säväyttävin on varmaan ollut Tom Rob Smithin neuvostovenäjään sijoittuva trilleri Child 44.

Palaan asiaan.

[Jonix]

Sinuhe vaikuttaa niin kuivalta etten pystyisi edes ottamaan sitä käteen. Voihan se olla ihan jees silti. Sanoisin, että paras lukemani kirja on joku sellainen Kafkan novellikokoelma jonka lukaisin vuoden alussa. Nimeä en saa mieleen.

P.S. Olisikohan ollut Kootut kertomukset

[Luukkis]

ite en hirveemmin oo elämässäni kirjoja lukenu mutta noi kartta kirjat ja tekniikka kirjat ja luonto kirja on ollu parhainpia.

[johtaja88]

Ite taas oon aina tykänny esim. fantasia kirjoista joista voisin mainita R.A Salvatoren kirjoittamat kirjat ja sit iskee tietysti rikos ja seikkailu kirjallisuus esim. Michael Connelly ja Clive Cussler

suosittelen kaikille

[Ruisperkele]

Romaaneista seitsemän veljestä ja tietokirjoista varmaankin Mikä tämän kirjan nimi on?.

Parhaan kirjan nmääritelmä on mielestäni hieman häilyvä kuten esim paras musiikkikappale, leffa, perunalajike jne. ,joten vastaus saatta olla ensi kerralla eri.

[Jonix]

Paras peruna on Lapin puikula. Vai olisikohan kuitenkin tuo Rosa Munda?

Yleensäkin minusta kannattaa varoa noita ääripäitä "paras ikinä" ja "kaikista huonoin".

[Rantakemisti]

Varmaan niin sanotusti paras kirja tähän mennessä on Sormusten herra. Vaikka onhan noita paljon muitakin hyviä kirjoja tullu luettua. Mm. H.P. Lovecraftin kirjat on rautaa.

[Norsula]

Sain vihdoin päätökseen Sinuhe Egyptiläisen ja se on todellakin paras koskaan lukemani kirja. Aikaa siihen meni noin tuplasti sen verran, mitä herra Waltarilta meni koko kirjan kirjoittamiseen. Että mielestäni kyseessä on kiistatta todella suuri suomalainen.

Tulen vielä varmasti lukemaan tämän kirjan uudestaankin, joka on omalla kohdallani aika ainutlaatusta. Suosittelen vilpittömästi kaikille. Tällaisten kirjojen jälkeen tuntuu vaan varmaan hirveältä ottaa käsiinsä joku kioskikirjallisuuden tähdenlento.

Tiedättekö sen tyhjän olon kun laskette käsistänne jonkun elämää mullistavan kirjan tai lopetatte vastaavan elokuvan katsomisen?

Pitäisiköhän sitä sitten seuraavaksi vaikka rohjeta kokeilla sitä sormusten herraa....Nyt täytyy vielä tietenkin katsoa Sinuhe Egyptiläinen elokuva, joka ei tosin kuulemma tee oikeutta kirjan mahtavuudelle.

[Ruisperkele]

Itse olen yrittänyt lukea mutta viihde-elektroniikka ja ulkoilu vetivät pidemmän koreen.

[Norsula]

Joo, kyllä lukeminen vaatii tietyn shanti-fiiliksen, jota surisevat tietokoneet sun muut hiukan häiritsevät.

[johtaja88]

Itse luin juuri kirjastosta lainaamani kirjan nimeltä Sahara palkkasoturi
Suosittelen kaikille lämpimästi jos jaksaa lukea että minkälaista on olla Ranskanmuukalaislegioonassa 60-luvulla ja joutua sen jälkeen rangaistusrykmenttiin sekä taistella angolassa ja joutua lusimaan suomeen

[johtaja88]

Seuraavaksi on vuorossa Auswitchin komendatti niminen opus

[Norsula]

Kokeilkaas Hesarin klassikkoautomaattia: http://www2.hs.fi/klik/klassikkoautomaa ... aatti.html . Tuleeko kiintoisan oloisia vastauksia? Itse mietin, että haluaisin tähän hätään lukea jotain tunnelmaltaa hieman kevyempää, kuin se viihde mitä yleensä kulutan, joten automaatti suositus oli seuraava:

1.Sadan vuoden yksinäisyys
(Cien años de soledad)

Gabriel García Márquéz
Nobelistin rehevä ja vivahteikas kuvaus maagisesta Macondon kylästä ja Buendían suvun vaiheista. Kolumbian yhteiskunnallisen ja poliittisen kentän analyysia groteskin huumorin kansanomaisessa hengessä.

Kirjamaailmasta vielä sen verran, että itse odotan tällä hetkellä kahta kirjaa aika innokkaasti, nimittäin Stephen Kingin lupaamaa jatkoa Hohdolle (vaikka Hohtokin on vielä minulla kesken) sekä Tom Rob Smithin tulevaa jatkoa ja päätösosaa Child 44:n aloittamalle trilogialle.

[Norsula]

Luin tuossa koulutyöksi Joseph Conradin Pimeyden sydän, jonka pohjalta on tehty elokuva Apocalypse Now. Kirja oli mielestäni todella hyvä, toisin kuin elokuvasta, tai ainakaan sen loppuosan taidepläjäyksestä en juurikaan perustanut ekalla katselukerralla. Luulen että nyt se voisi puhutella minua enemmän. Mene ja tiedä. Ehkä menenkin. Aluksi ajattelin, että laittaisin tänne siitä kirjoittamani analyysin (paitsi jos saan liian huonon arvosanan ), mutta sitten ajattelin että tuskinpa se teitä paljoa kiinnostaa. No, tuplat päättää pistänkö.

[Rantakemisti]

Postaa ihmeessä.

[Norsula]

Postaa ihmeessä.

Ei tullut tuplia, Hermanni!

[Rantakemisti]

Kuule äijä! Laitat sen tänne, niin mäki voin sit joskus laittaa mun tutkimuksen "Tietotekniikasta kehitysmaiden tukena". Jos se ikinä valmistuu...

[Norsula]

Okei, mutta älä laita sitä tähän kirjallisuusketjuun, jooko?

Tässä se sitten on. Kolmonen tuli eli ei hyvä eikä huono. Noin puolensivun alimittiaisuudesta ei tällä kertaa rokotettu. Tässä korjaamaton ja täysin autenttinen versio:

Pimeyden sydän – proosa-analyysi 22.09.2010

Pimeyden sydän (Heart of darkness, 1902) on Joseph Conradin, puolalais-englantilaisen kirjailijan, kuudes ja samalla tunnetuin teos. Conrad lukeutuu modernistisen tyylisuunnan uranuurtajiin, jonka alkuvaiheille romaanin julkaisuajankohta sijoittuukin. Modernismi näkyy teoksessa vahvana sen keskittyessä yksilön kokemuksen hyvinkin korkealentoiseen ja monitulkintaiseen kuvaamiseen, sekä aikalaisyhteiskunnan moraalin ja normien kyseenalaistamiseen alkuasukasyhteisön kuvauksen kautta.

Kolonialismista 1800-luvun Afrikassa kertovan Pimeyden sydämen keskiössä on merimies Marlow, jonka kertoman tarinan ympärille koko romaani kietoutuu. Vuoroveden vaihtumista odottelevat kollegat kuuntelevat hänen kertomustaan matkastaan Afrikkaan etsimään mystistä norsunluuvälittäjä Kurtzia, joka onkin koko tarinan keskeisin hahmo. Päästyään suhteidensa avulla perille Afrikkaan Marlow saa todistaa omin silmin barbaarisia kulttuureja ja kolonialismin kauhuja, jotka eivät kumpikaan ole hänen mieleensä. Hän saa myös kuulla, että hänen etsimänsä Kurtz on joutunut kahnauksiin yhteistyökumppaneidensa kanssa, jotka eivät ole tyytyväisiä tämän harjoittamaan ”epäterveeseen metodiin”. Kuulemansa perusteella Marlowille syntyy pakkomielteenomainen halu päästä keskustelemaan tämän Kurtzin kanssa, joka on nostanut itsensä alkuasukkaiden silmissä jonkinlaiseen jumalhahmon asemaan.

Romaani perustuu kahdelle kertovalle tasolle, joista kehyskertomus jää lähinnä viitteelliseksi. Tarinan nimettömäksi jäävä kertoja on luonteeltaan ekstrahomodiegeettinen, vaikka ei kovin mainittavasti osallistukaan teoksen tapahtumiin. Kertoja on kuitenkin läsnä samalla aluksella, kuin merimies Marlow, teoksen intrahomodiegeettinen kertoja. Nimetön kertoja kuvailee aluksi yksityiskohtaisesti Nellie nimisen aluksen ja Thamesin suun, johon he ovat ankkuroineet odottamaan vuoroveden vaihtumista sekä identifio Marlowin ja muut miehistön jäsenet. Koska kertoja ei kerro mitään itsestään, häntä voi pitää melko luotettavana kertojana.

Marlowin aloittaessa tarinansa, siirrytään kerronnassa sujuvasti hypodiegeettiselle tasolla, jolla pysytäänkin uskollisesti melkein koko romaanin ajan muutamia lyhyitä digressioita lukuun ottamatta, jotka johtuvat pääasiassa toisten melko vähälle huomiolle jäävien diegeettisten hahmojen aiheuttamista keskeytyksistä.

Vaikka Marlowin tarina onkin teoreettisesti alisteisessa asemassa ekstradiegeettiselle tasolle, se on koko romaanin keskeisin sisältö ja harjaantumaton lukija saattaisi pitää sen juonta koko teoksen juonena. Onkin tulkinnanvaraista onko Pimeyden sydän romaani Marlown kertomuksesta vai Marlowsta kertomassa tarinaa. Jos kallistutaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon, voidaan ajatella että kerronnan hypodiegeettisellä tasolla on toiminnallinen, selittävä ja temaattinen funktio suhteessa ylempään kerronnan tasoon. Mutta jos taas turvaudutaan ensimmäiseen vaihtoehtoon, tasolla on ainoastaan temaattinen funktio. Toiminnallinen funktio jälkimmäisessä esimerkissä olisi yksinkertaisuudessaan Marlown tarinan kertominen diegeettisellä tasolla vaikuttavalle yleisölleen. Selittävä funktio sen sijaan selittäisi Marlown persoonaa tai kuinka hän on päätynyt nykyiseen tilanteeseen, tosin suurella aikasiirtymällä. Nämä ovat kuitenkin melko hakemalla haettuja funktiota ja on järkevämpää ajatella romaanin olevan Marlown tarinaan painottunut teos.

Hypodiegeettisen tasolla voi nähdä olevan kaksikin temaattista funktiota. Toinen niistä perustuu tasojen löyhään samankaltaisuuteen molempien tapahtuessa merellä ja laivassa. Toinen on selkeämpi: Marlown tarina vaikuttaa teoksen ekstradiegeettiseen kertojan ajatusmaailmaan. Tämä käy ilmi romaanin viimeistä lauseesta, jossa kertoja kuvaa edessään avautuvan väylän vievän ”suunnattoman pimeyden sydämeen”.

Modernistisena kirjallisuuden tapaan Pimeyden sydän kyseenalaistaa varman tiedon mahdollisuuden ja vallitsevat länsimäiset yhteiskunnalliset normit. Tämä tapahtuu pääasiassa alkuasukasyhteisön kuvaamisella sekä hulluuden ja normaaliuden rajamailla häilymisen ja lopulta koko rajan olemassaolon kyseenalaistamisen tematiikalla. Kaikkea edellä mainittua vilisevä hypodiegeettinen kerronnan taso kumpuaa Marlown henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta. Marlown joka kertoo olevansa uskollinen Kurtzille, joita muut tarinan henkilöt pitävät hulluna. Tällaista hulluuden rajoilla kamppailevaa henkilöä ei voi välttämättä pitää kovinkaan luotettavana kertojana.

Teoksen sisäistekijän voitaneen olettaa vaalivan 1900-luvun alun modernistisen, nopeasti kehittyvän ja muuttuvan yhteiskunnan arvomaailmaa. Koska modernistit pyrkivät kyseenalaistamaan kaiken varman tiedon olemassaolon ja vallitsevat yhteiskunnalliset normit, ei teoksen sisäistekijänkään voida katsoa vaalivan mitään objektiivisia arvoja. Mutta koska teoksen keskiössä ovat kuitenkin ihmiset, myös sen sisäistekijä haikailee kainosti humanististen arvojen perään vaikka ei kykenekään osoittamaan niitä objektiivisina totuuksina. Siksi sisäistekijä ei suoranaisesti moralisoi kolonialismin aiheuttamia kauhuja vaan tyytyy vain osoittamaan ne lukijalle ja luottaa, että tämä ihmisenä ymmärtää mitä tarkoitetaan.

Myöskään Marlow ei moralisoi alkuasukkaiden kaltoin kohtelua. Hän jopa toteaa afrikkalaisen perämiehensä kuoltua, että ei käsitä miksi suree ”villi-ihmistä, joka ei merkinnyt enempää kuin hiekanjyvä Saharassa”. Silti jokin ihmisyys hänessä tuntee surua kuollutta villi-ihmistä kohtaan, jota hän oli alkanut pitää ”eräänlaisena yhtiötoverinaan.” Marlow suhtautuu valkoisten toveriensa harjoittamiin julmuuksiin passiivilla vastenmielisyydessä, kuten teoksen sisäistekijä, vaikka ei osaa eikä yritä perustella miksi. Marlown luotettavuus kertojana kasvaa, koska hänen arvomaailmansa on sisäistekijän kanssa analogiassa.

Teosta on väitetty vastaavasti sekä rasistiseksi, että antirasistiseksi. Alkuasukkaita kuvataankin siinä paikoin villeinä, arvaamattomina ja raakalaismaisina. Heidän käytöstään verrataan eläimiin ja heidän primitiivinen kulttuurinsa esitetään synkkänä ja pelottavana. Onkin paikallaan pohtia tarkoittaa teoksen nimi ”Pimeyden sydän” Afrikan mantereen maantieteellistä tutkimattomuutta, sen luonnon vaarallisuutta vai alkukantaisten kulttuurien turmiollisuutta, suoranaista saatanallisuutta? Vaikka Marlow ei missään kohtaa varsinaisesti tunnusta kristillistä uskoa, voi melko turvallisesti olettaa, että alkuasukkaiden tavat järkyttävät häntä juuri siksi, että ne ovat niin jyrkässä ristiriidassa hänen kristillisiin arvoihin pohjaavan maailmankuvaansa kanssa.

Mutta vaikka aluksi voi siltä vaikuttaakin, teos ei julista minkään elämäntavan oikeellisuutta vaan mentäessä syvemmälle pimeyteen kyseenalaistaa kaikki etenkin länsimaisen ihmisen vaalimien merkitysten, tapojen ja arvojen järjellisyyden. Kyseenalaistavana motiivina toimii Kurtz pimeyden kanssa flirttailevine jumalleikkeineen. Onko tämä paljon puhuttu pimeys sitten alkuasukkaiden primitiivinen kulttuuri, sen näkemisestä seuraava eksistentialistinen nihilismi vai puhdas hulluus? Sitä ei teoksessa kerrota vaan se jätetään lukijan tulkinnalliseksi ongelmaksi.

Sisäislukijan arvomaailma jäljittelee todennäköisesti hiukan jälkijunassa sisäistekijän arvomaailmaa. Sisäislukija on aikansa moderni yksilö ja valmis omaksumaan uusia arvoja, koska vanhat eivät enää tunnu luontevilta muuttuvan yhteiskunnan keskellä. Alkukantaisten tapojen näyttäytyminen pahoina ja turmiollisina ei sovellu enää modernistiseen maailmankuvaan. Vain suorat hyökkäykset ihmisyyttä, modernismin korostamaa yksilöllistä kokemusta vastaan, niin alkuasukkaiden kuin länsimaalaistenkin toimesta mielletään pahoiksi ja kammottaviksi. Myös Kurtzin harjoittama muista piittaamaton eksistentialistisen nihilistinen käytös lukeutuu samaan sarjaan. Hän tiivistääkin henkilökohtaisen kokemuksensa yhteen sanaan:”kauhu!”.

Aikalaisyleisölle sen kuvaus alkuasukkaista on näyttäytynyt todennäköisesti ennen kaikkea modernistisena realistisena, ei sen enempää rasistisena kuin antirasistisenakaan. Tosin nyky-yleisölle 1900-luvun alun ”realistinen” käsitys afrikkalaisista on rasismia. Nykyään ajatellaan melko laajasti, että alkuasukkaiden kuvattu primitiivisyys on kulttuurinen, ei heidän rodullinen piirteensä. Sitä mitä Joseph Conrad itse halusi kuvaustavallaan sanoa on enää nykyään vaikea sanoa. On mahdollista, että Conrad itsekin kokeneena maailmanmatkaajana ymmärsi kulttuurierojen päälle.

Romaani on korkealentoisuudessaan ja monisanaisessa maalailevuudessaan hankala luettava ja tulkittava. Joidenkin lauseiden kohdalla lukijan valtaa tunne, että kyseessä on itsetarkoituksellinen tunnelmanluonti pohjimmiltaan merkityksettömillä lauseilla. Mutta toisaalta teos tarjoaa pitkin matkaa niin suuren määrän oivalluksia, että se saa lukijan uskomaan ja toivomaan, että kokonaisuudessa ei ole mitään turhaa. Lukija haluaa olla uskollinen kirjailijalle, kuten Marlow on Kurtzille.

[Rantakemisti]

Mitäs tosta nyt sanois... Ihan hieno fraaseja oot saanu tonne puppulausegeneraattorilla.

[Norsula]

Hmph, tiesin ettet osaa arvostaa, Hermanni.

[Norsula]

Hmph, Agatha Christie! Robert Ackroydin murha - kirjana ok, dekkarina huono. Tuollainen lukijan "reilun pelin" vastainen huijaaminen on anteeksiantamaton rikos!

[Norsula]

Nyt musta tuntuu, että oon tulkinnu ton Pimeyden sydämen vähän "väärin". Ainakin Kurtzin osuuden. Tosin se oli onneksi niin monitulkintainen, että ei ainakaan maikka sanonu, että olisin väärässä.

[Luukkis]

ei jumalauta. kandee sinne kouluun säästää noi tulkinnat.

[Norsula]

^En tiedä mitä meinasit, mutta luuletko että oon kirjottanu ton edellisen sivun jauhannan ihan omaksi ilokseni?

[Jonix]

Pakko kyllä yhtyä Luukkiksen näkemykseen. Vähän siltä vaikuttaa että olet.

[Norsula]

Niinno ehkä TÄNNE se on päätynyt lähinnä omaksi ilokseni, mutta kyllä se on alunperin maikan iloksi tehty.

[Norsula]

Jeanette Wintersonin Majakanvartija tipahti suoraan top-listojeni kärkikastiin. Ehkä aisitillisin romaani, jonka olen lukenut. Tosin nyt täytyisi raapia kasaan vähintään neljän sivun analyysi taas, enkä oikeen keksi mitään sanottavaa. Pitänee käyttää pitkiä lainauksia. Mutta jälleen, suosittelen