Okei, mutta älä laita sitä tähän kirjallisuusketjuun, jooko?
Tässä se sitten on. Kolmonen tuli eli ei hyvä eikä huono. Noin puolensivun alimittiaisuudesta ei tällä kertaa rokotettu. Tässä korjaamaton ja täysin autenttinen versio:
Asiantuntija Norsula kirjoitti:
Pimeyden sydän – proosa-analyysi 22.09.2010
Pimeyden sydän (Heart of darkness, 1902) on Joseph Conradin, puolalais-englantilaisen kirjailijan, kuudes ja samalla tunnetuin teos. Conrad lukeutuu modernistisen tyylisuunnan uranuurtajiin, jonka alkuvaiheille romaanin julkaisuajankohta sijoittuukin. Modernismi näkyy teoksessa vahvana sen keskittyessä yksilön kokemuksen hyvinkin korkealentoiseen ja monitulkintaiseen kuvaamiseen, sekä aikalaisyhteiskunnan moraalin ja normien kyseenalaistamiseen alkuasukasyhteisön kuvauksen kautta.
Kolonialismista 1800-luvun Afrikassa kertovan Pimeyden sydämen keskiössä on merimies Marlow, jonka kertoman tarinan ympärille koko romaani kietoutuu. Vuoroveden vaihtumista odottelevat kollegat kuuntelevat hänen kertomustaan matkastaan Afrikkaan etsimään mystistä norsunluuvälittäjä Kurtzia, joka onkin koko tarinan keskeisin hahmo. Päästyään suhteidensa avulla perille Afrikkaan Marlow saa todistaa omin silmin barbaarisia kulttuureja ja kolonialismin kauhuja, jotka eivät kumpikaan ole hänen mieleensä. Hän saa myös kuulla, että hänen etsimänsä Kurtz on joutunut kahnauksiin yhteistyökumppaneidensa kanssa, jotka eivät ole tyytyväisiä tämän harjoittamaan ”epäterveeseen metodiin”. Kuulemansa perusteella Marlowille syntyy pakkomielteenomainen halu päästä keskustelemaan tämän Kurtzin kanssa, joka on nostanut itsensä alkuasukkaiden silmissä jonkinlaiseen jumalhahmon asemaan.
Romaani perustuu kahdelle kertovalle tasolle, joista kehyskertomus jää lähinnä viitteelliseksi. Tarinan nimettömäksi jäävä kertoja on luonteeltaan ekstrahomodiegeettinen, vaikka ei kovin mainittavasti osallistukaan teoksen tapahtumiin. Kertoja on kuitenkin läsnä samalla aluksella, kuin merimies Marlow, teoksen intrahomodiegeettinen kertoja. Nimetön kertoja kuvailee aluksi yksityiskohtaisesti Nellie nimisen aluksen ja Thamesin suun, johon he ovat ankkuroineet odottamaan vuoroveden vaihtumista sekä identifio Marlowin ja muut miehistön jäsenet. Koska kertoja ei kerro mitään itsestään, häntä voi pitää melko luotettavana kertojana.
Marlowin aloittaessa tarinansa, siirrytään kerronnassa sujuvasti hypodiegeettiselle tasolla, jolla pysytäänkin uskollisesti melkein koko romaanin ajan muutamia lyhyitä digressioita lukuun ottamatta, jotka johtuvat pääasiassa toisten melko vähälle huomiolle jäävien diegeettisten hahmojen aiheuttamista keskeytyksistä.
Vaikka Marlowin tarina onkin teoreettisesti alisteisessa asemassa ekstradiegeettiselle tasolle, se on koko romaanin keskeisin sisältö ja harjaantumaton lukija saattaisi pitää sen juonta koko teoksen juonena. Onkin tulkinnanvaraista onko Pimeyden sydän romaani Marlown kertomuksesta vai Marlowsta kertomassa tarinaa. Jos kallistutaan jälkimmäiseen vaihtoehtoon, voidaan ajatella että kerronnan hypodiegeettisellä tasolla on toiminnallinen, selittävä ja temaattinen funktio suhteessa ylempään kerronnan tasoon. Mutta jos taas turvaudutaan ensimmäiseen vaihtoehtoon, tasolla on ainoastaan temaattinen funktio. Toiminnallinen funktio jälkimmäisessä esimerkissä olisi yksinkertaisuudessaan Marlown tarinan kertominen diegeettisellä tasolla vaikuttavalle yleisölleen. Selittävä funktio sen sijaan selittäisi Marlown persoonaa tai kuinka hän on päätynyt nykyiseen tilanteeseen, tosin suurella aikasiirtymällä. Nämä ovat kuitenkin melko hakemalla haettuja funktiota ja on järkevämpää ajatella romaanin olevan Marlown tarinaan painottunut teos.
Hypodiegeettisen tasolla voi nähdä olevan kaksikin temaattista funktiota. Toinen niistä perustuu tasojen löyhään samankaltaisuuteen molempien tapahtuessa merellä ja laivassa. Toinen on selkeämpi: Marlown tarina vaikuttaa teoksen ekstradiegeettiseen kertojan ajatusmaailmaan. Tämä käy ilmi romaanin viimeistä lauseesta, jossa kertoja kuvaa edessään avautuvan väylän vievän ”suunnattoman pimeyden sydämeen”.
Modernistisena kirjallisuuden tapaan Pimeyden sydän kyseenalaistaa varman tiedon mahdollisuuden ja vallitsevat länsimäiset yhteiskunnalliset normit. Tämä tapahtuu pääasiassa alkuasukasyhteisön kuvaamisella sekä hulluuden ja normaaliuden rajamailla häilymisen ja lopulta koko rajan olemassaolon kyseenalaistamisen tematiikalla. Kaikkea edellä mainittua vilisevä hypodiegeettinen kerronnan taso kumpuaa Marlown henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta. Marlown joka kertoo olevansa uskollinen Kurtzille, joita muut tarinan henkilöt pitävät hulluna. Tällaista hulluuden rajoilla kamppailevaa henkilöä ei voi välttämättä pitää kovinkaan luotettavana kertojana.
Teoksen sisäistekijän voitaneen olettaa vaalivan 1900-luvun alun modernistisen, nopeasti kehittyvän ja muuttuvan yhteiskunnan arvomaailmaa. Koska modernistit pyrkivät kyseenalaistamaan kaiken varman tiedon olemassaolon ja vallitsevat yhteiskunnalliset normit, ei teoksen sisäistekijänkään voida katsoa vaalivan mitään objektiivisia arvoja. Mutta koska teoksen keskiössä ovat kuitenkin ihmiset, myös sen sisäistekijä haikailee kainosti humanististen arvojen perään vaikka ei kykenekään osoittamaan niitä objektiivisina totuuksina. Siksi sisäistekijä ei suoranaisesti moralisoi kolonialismin aiheuttamia kauhuja vaan tyytyy vain osoittamaan ne lukijalle ja luottaa, että tämä ihmisenä ymmärtää mitä tarkoitetaan.
Myöskään Marlow ei moralisoi alkuasukkaiden kaltoin kohtelua. Hän jopa toteaa afrikkalaisen perämiehensä kuoltua, että ei käsitä miksi suree ”villi-ihmistä, joka ei merkinnyt enempää kuin hiekanjyvä Saharassa”. Silti jokin ihmisyys hänessä tuntee surua kuollutta villi-ihmistä kohtaan, jota hän oli alkanut pitää ”eräänlaisena yhtiötoverinaan.” Marlow suhtautuu valkoisten toveriensa harjoittamiin julmuuksiin passiivilla vastenmielisyydessä, kuten teoksen sisäistekijä, vaikka ei osaa eikä yritä perustella miksi. Marlown luotettavuus kertojana kasvaa, koska hänen arvomaailmansa on sisäistekijän kanssa analogiassa.
Teosta on väitetty vastaavasti sekä rasistiseksi, että antirasistiseksi. Alkuasukkaita kuvataankin siinä paikoin villeinä, arvaamattomina ja raakalaismaisina. Heidän käytöstään verrataan eläimiin ja heidän primitiivinen kulttuurinsa esitetään synkkänä ja pelottavana. Onkin paikallaan pohtia tarkoittaa teoksen nimi ”Pimeyden sydän” Afrikan mantereen maantieteellistä tutkimattomuutta, sen luonnon vaarallisuutta vai alkukantaisten kulttuurien turmiollisuutta, suoranaista saatanallisuutta? Vaikka Marlow ei missään kohtaa varsinaisesti tunnusta kristillistä uskoa, voi melko turvallisesti olettaa, että alkuasukkaiden tavat järkyttävät häntä juuri siksi, että ne ovat niin jyrkässä ristiriidassa hänen kristillisiin arvoihin pohjaavan maailmankuvaansa kanssa.
Mutta vaikka aluksi voi siltä vaikuttaakin, teos ei julista minkään elämäntavan oikeellisuutta vaan mentäessä syvemmälle pimeyteen kyseenalaistaa kaikki etenkin länsimaisen ihmisen vaalimien merkitysten, tapojen ja arvojen järjellisyyden. Kyseenalaistavana motiivina toimii Kurtz pimeyden kanssa flirttailevine jumalleikkeineen. Onko tämä paljon puhuttu pimeys sitten alkuasukkaiden primitiivinen kulttuuri, sen näkemisestä seuraava eksistentialistinen nihilismi vai puhdas hulluus? Sitä ei teoksessa kerrota vaan se jätetään lukijan tulkinnalliseksi ongelmaksi.
Sisäislukijan arvomaailma jäljittelee todennäköisesti hiukan jälkijunassa sisäistekijän arvomaailmaa. Sisäislukija on aikansa moderni yksilö ja valmis omaksumaan uusia arvoja, koska vanhat eivät enää tunnu luontevilta muuttuvan yhteiskunnan keskellä. Alkukantaisten tapojen näyttäytyminen pahoina ja turmiollisina ei sovellu enää modernistiseen maailmankuvaan. Vain suorat hyökkäykset ihmisyyttä, modernismin korostamaa yksilöllistä kokemusta vastaan, niin alkuasukkaiden kuin länsimaalaistenkin toimesta mielletään pahoiksi ja kammottaviksi. Myös Kurtzin harjoittama muista piittaamaton eksistentialistisen nihilistinen käytös lukeutuu samaan sarjaan. Hän tiivistääkin henkilökohtaisen kokemuksensa yhteen sanaan:”kauhu!”.
Aikalaisyleisölle sen kuvaus alkuasukkaista on näyttäytynyt todennäköisesti ennen kaikkea modernistisena realistisena, ei sen enempää rasistisena kuin antirasistisenakaan. Tosin nyky-yleisölle 1900-luvun alun ”realistinen” käsitys afrikkalaisista on rasismia. Nykyään ajatellaan melko laajasti, että alkuasukkaiden kuvattu primitiivisyys on kulttuurinen, ei heidän rodullinen piirteensä. Sitä mitä Joseph Conrad itse halusi kuvaustavallaan sanoa on enää nykyään vaikea sanoa. On mahdollista, että Conrad itsekin kokeneena maailmanmatkaajana ymmärsi kulttuurierojen päälle.
Romaani on korkealentoisuudessaan ja monisanaisessa maalailevuudessaan hankala luettava ja tulkittava. Joidenkin lauseiden kohdalla lukijan valtaa tunne, että kyseessä on itsetarkoituksellinen tunnelmanluonti pohjimmiltaan merkityksettömillä lauseilla. Mutta toisaalta teos tarjoaa pitkin matkaa niin suuren määrän oivalluksia, että se saa lukijan uskomaan ja toivomaan, että kokonaisuudessa ei ole mitään turhaa. Lukija haluaa olla uskollinen kirjailijalle, kuten Marlow on Kurtzille.
Johtuisikohan siitä, että messuilla näytti olevan jonkun verran myös kristillistä kirjallisuutta markkinoivia kojuja.
Että mielestäni kyseessä on kiistatta todella suuri suomalainen.
Ainakin Kurtzin osuuden. Tosin se oli onneksi niin monitulkintainen, että ei ainakaan maikka sanonu, että olisin väärässä.
